Kuuleeko aikuinen – täällä huutaa lapsi

Täällä sitä taas istutaan, eturivissä, omin käsin järjestetyssä iltapäiväseminaarissa. Puhujavalinnat ovat onnistuneita; oivaltavia, sydämellisiä, todellisia, lasten ja nuorten äänen, toiveiden ja tarinoiden esiin nostavia. Lopuksi saamme kuulla vielä rohkeaa nuorta naista, joka jakaa meille ammattilaisille oman tarinansa, kokemuksensa vanhempien erosta, uusperheestä ja omasta aikuiseksi kasvamisesta. Tarinassa on kohtia, joita me aikuiset emme välttämättä haluaisi kuulla, mutta viesti tulee selvästi esille paksumpienkin korvatulppien läpi: Vanhemmat, ottakaa lapsi huomioon päätöksiä tehdessänne ja kysykää lapselta, mitä hän ajattelee.

Niin, sitähän YK:n lapsen oikeuksien sopimuskin sanoo: Lasten näkemyksiä tulee kunnioittaa. Miten usein me siihen arjessa pystymme?

Itsehän olen julkisesti julistautunut niin kohtaamisen kuin lasten äänen esille tuomisen asiantuntijaksi. Mutta kun kotimatkalla bussissa oikein rohkeasti tarkastelen omia toimintatapojani, niin huomaan punastuvani myötähäpeästä omia julistuksiani kohtaan. Lupaan ryhtyä tässä asiassa välittömästi nöyremmäksi. Enemmän tekoja ja vähemmän puhetta.

Iltapäivän puheenvuoroissa kuullut nuorten autenttiset kommentit eivät jätä minua rauhaan. Jos lasten ja nuorten viesteissä toivotaan aikuiselta jaksamista, lämpöä ja aikaa, se ei vaadi meiltä aikuisilta erityisiä taikatemppuja. Olemme me sitten missä roolissa tahansa – äitejä, isiä, ammattilaisia, naapureita, valmentajia tai kaupantätejä – lasten oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia.

Miten lapsia ja nuoria sitten kuullaan? MLL:n lasten ja nuorten nettipalveluiden päällikkö Tatjana Pajamäki kertoo, että heidän kokemuksensa mukaan tarvitaan 45 minuuttia, ennen kuin nuori esimerkiksi chat-palvelussa pääsee siihen varsinaiseen asiaan miksi otti yhteyttä. Puhelimeen vastaavat päivystäjät on koulutettu ottamaan vastaan myös pilapuheluita. Niidenkin takaa paljastuu usein kipeitä kysymyksiä. Päädyn ajatuksissani siihen, että kyse on valinnoista. Nämä valinnat liittyvät meidän aikuisten ajankäyttöön. Aikaan, josta kilpailevat työnantaja, kuntokeskukset, lisäopinnot, parisuhde, ystävät ja älylaitteet.

Mitä asioita sitä voisi jättää pois, jotta jäisi aikaa kuulemiselle ja aidolle kohtaamiselle? Olen kuullut tästä teemasta hyviä ja vähän parempiakin luennoitsijoita viime vuosien aikana. He ovat oivaltaneet, mitä me ihmiset tarvitsemme, mutta olemmeko itse oivaltaneet, että vastaus löytyy omista valinnoistamme? Mikä saisi meidät vaikuttumaan niin, että ajankäytön valintamme kohdistuisivat lapsiin ja nuoriin – heidän vaatimattomiin toiveisiinsa, huoliinsa, iloihinsa ja ajatusten jakamiseen heidän kanssaan?

Iltapäivästä on päästy iltaan. Tietokone on iloisesti laulanut pari tehtävälistalla olevaa työasiaa. Saan itseni kiinni lempivilttini alle kaivautuneena, seurassani yksi viime vuosien parhaista ystävistäni, nyt jo melko rikkinäinen Iphone. Me viihdymme hyvin toistemme seurassa, onhan se hyvin nykypäiväinen väline kohdata monta ihmistä samalla kertaa. Syyllisyydestä pakahtuen hylkään ystäväni lipaston päälle ja vastaan kutsuun tulla kyselemään enkun sanoja. Huomaan oppivani jotain uutta. Muutama vanha sanakin palautuu mieleeni, mutta ennen kaikkea viime viikkojen haastava vuorovaikutus oman lapsen kanssa tuntuu menneisyydeltä. Miten se olikin niin helppoa? Mitä sanoin tai tein toisin? Vai olinko vain oikeasti läsnä, häntä varten? En tuputtanut ohjeitani opiskelutekniikoista, varmistanut kuudetta kertaa, oliko hän syönyt tai murehtinut sitä, miten juuri siivottu huone näytti jälleen olevan kuin pommin jäljiltä. Minä tein vain sen, mitä pyydettiin. Kyselin sanoja, kannustin, nauroin hänen tarinoilleen ja olin. Olin aikuinen, jota lapsi tarvitsi.

Peter Rober kertoo runossaan, ettei kukaan ole niin hiljainen kuin lapsi. Otetaan tämän hiljaisuuden huuto vastaan. Aloitetaan heti huomenna, ja jatketaan niin kauan, että kaikkien lasten on turvallista sanoa ja tuoda esiin asiansa, joita he eivät ole vielä ilmaisseet.

Kirjoittaja:

Marja Olli

projektikoordinaattori, eropalvelut